#10

Yhtenä yönä kävellessäni maaseudulla Bostoniassa lähellä Prijedoria löydin yhden kiiltomadon vihreänkeltaisena valona joidenkin heinien alta. Nostin sen ylös ja kannoin sitä sormeni päällä missä se loisti niin kuin sähköinen opaali sormuksessa. Kun lähestyin taloa toiset valot tulivat esiin liian voimakkaasti ja kiiltomato himmeni.

#9

Tällä kertaa oli vain koirassorsa, liikkumattomana keskellä tietä, pää alhaalla kuopimassa tomua. Kesti noin minuutin ennen kuin tajusin että se oli naarassorsan päällä, se oli kokonaan näkymätön. Kerran tai kaksi naarassorsa levitti siipensä ja ne näkyivät koirassorsan räpylöiden alta ennen kuin se taas asettui aloilleen tomuun. Koirassorsan työnnöt nopeentuivat. Viimein, saavutettuaan kliimaksin koirassorsa putosi naarassorsan päältä ja naarassorsa tuli taas näkyviin. Koirassorsa kaatui sivuttain tielle. Se kaatui kuin sitä olisi ammuttu, kyljellään maaten. Pieni linnunmuotoinen harmaa pussi, liikuntakyvytön tomussa, aivan kuin täynnä lyijyä. Naarassorsa katsoi ympärilleen, nousi ylös, heilutti siipiään, venytti kaulaansa ja harhaili pois, varma siitä että sorsanpoikanen löytäisi sen nyt.

#8

Useaan kertaan olin nähnyt koko perheen. He usein asettauituivat hautausmaata vastapäätä olevalle nurmikentälle, puskien alle. Ensimmäisen kerran kun näin hautausmaan valot koirassorsa ja noin kuusi sorsanpoikasta.

#7

Kylä vuorilla, ei kaukana Pistoiasta. Kylän hautausmaa oli suorakaiteen muotoinen, pitkät seinät sen ympärillä ja rautainen portti. Useimmat hautakivet valaistiin öisin kynttilällä. Mutta kynttilät olivat sähköisiä ja ne sytytettiin päälle katulamppujen kanssa. Ne paloivat koko yön, ja niitä oli paljon enemmän kuin katulamppuja kylässä. Aivan hautausmaan vierestä meni tie maatilalle. Tällä tomuisella tiellä näin yhden harmaista sorsista.

#6

Seuraava eläin oli kissanpentu. Kokonaan valkoinen kissanpentu. Se kuului keittiöön epätasaisen lattian, avoimen savupiipun, puisen pöydän, mikä oli jonkin verran rikki, ja karkeiden valkoisten seinien kanssa. Seiniä vasten kissanpentu oli melkein näkymätön lukuun ottamatta sen tummia silmiä. Kun se käänti sen pään pois päin, se katosi seinään. Kun se hyppäsi lattialle tai pöydälle, se oli kuin olento, mikä oli karannut seinistä. Tavalla, jolla se tuli esiin ja katosi antoi sille mysteerisen kotitalouden jumalan läheisyyden. Olen aina ajatellut, että kotitalouden jumalat olivat eläimiä. Joskus näkyviä ja joskus näkymättömiä, mutta aina läsnä. Kun istuin pöydässä kissa hyppäsi jaloilleni. Sillä oli terävät valkoiset hampaat, yhtä valkoiset kuin sen turkki. Ja vaaleanpunainen kieli. Niin kuin kaikki kissanpennut se leikki lakkaamatta: sen omalla hännällä, tuolien selillä, palasilla lattialla. Kun se halusi levätä, se etsi jotain pehmeää minkä päällä maata. Ja katsoessani sitä, ihastuneena, koko viikon ajan, minä tarkkailin sitä, milloin ikinä se pystyikään, se valitsi jotain valkoista - pyyhkeen, valkoisen puseron, jotkut pyykit. Sitten, silmät ja suu kiinni, käpertyneenä, se muuttui näkymättömäksi, valkoisten seinien ympäröimänä.

#5

Muutaman hetken kuluttua jänis juoksi takaisin tien yli, tällä kertaa puolisen tusinaa miestä ajoi sitä takaa, jotka siitä huolimatta juoksivat paljon hitaammin kuin se, ja jotka näyttävät siltä kuin he olisivat juuri hypänneet aterialta. Jänis juoksi ylöspäin kalliota ja ensimmäistä lumikasaa kohti. Tullimies huusi ohjeita kuinka saada jänis kiinni - ja minä ajoin eteenpäin, rajan yli.

#4

OLIPA KERRAN

Ensimmäisenä oli jänis. Kahden tuhannen metrin vuoren rajalla. Minne olet menossa? kysyi ranskalainen tullivirkailija. Italiaan, minä sanoin. Miksi et pysähtynyt? hän kysyi. Luulin, että viittasit minulle, minä vastasin. Ja sillä hetkellä kaikki oli unohdettu, koska jänis juoksi tien yli kymmenen jaardin päässä meistä. Se oli hoikka jänis jonka korvien päässä olevat tupsut olivat savun ruskeat. Ja vaikkakin se juoksi hitaasti, se juoksi elääkseen. Joskus niin voi käydä.